Syyskuu 2007 Paluu uusimpaan lehteen... |
|
|
|
Ajassa Nyt -verkkolehti
|
Morokollin murinaa
Deit yourself out
Niinpä me painelimme Hessu Hopon kanssa Night Trainiin pohtimaan parisuhteen ongelmallisia kuvoita tänä modernina avioerojen, yksinhuoltajuuden, jaetujen huoltajuudeen ja herra ties minkä kaiken huoltajuuden aikana.Saimme siinä hevimusiikin ja örinän ja tuoppien keskellä aikaan oikein kivat äijäenergiat ja päädyimme pohtimaan elämää naisen kanssa tahi ilman, totesimme molemmat vaihtoehdot mahdottomiksi ja ostimme uudet oluet.Jossain vaiheessa kymmenen jälkeen selvisi, että deittikumppanini sijaitsi Graal- nimisessä ravintolassa kaupungin toisella laidalla ja oli siellä ystävättärineen tavattavissa.Minulla alkoi olla jo niiden tuoppien jälkeen olo kuin täyteen pumpatulla ilmapallolla.Mutta päätimme kuitenkin Hessu Hopon kanssa painella tuohon mainittuun ravitsemusliikkeeseen vaikkemme enää mitään kovin selväpäisiä pelikaaneja olleetkaan.
Kadut kiiltelivät syksyisen kosteina päätäriiputtavien katulamppujen laihanlitkuisessa valossa kun painelimme Graalia kohti kuin kuningas Arthurin ritarit jotka ovat maljansa päättäneet löytää ja jos ei maljaa niin sitten ainakin pyöreän pöydän jos kipata kuppi tyhjäksi vaikka ulkoinen habitus olisi miten alkanut pettää.
Mutta kun mies on päättänyt jotakin niin silloin mies on päättänyt, se on miehen kohtalo kuten tuomari Nurmio niin kauniisti biisissään kailottaa.Miehen elämää on tätä paskaa pyörittää ja kattoo että miten syvälle itsesäälin syövereihin sitä oikeastaan pääseekään kun oikein kovasti yrittää.Ja minähän yritin..
Naista ei tietenkään siinä hälisevässä vähemmän ritarillisen näköisessä iskumestassa voinut löytää mistään, koska siihen mennessä tapahtuneen kommunikoinnin perusteella oli olemassa vain pari tuntomerkkiä – se että tämä tuleva armaani, rakkaani, ritarillisten tunteiden herättäjä oli blondi.Ja tässä luolassa blondeja oli ainakin puolet naisista.Ota siinä sitten selvää.
Ei auttanut kuin istua hetki pöydässä Hessu Hopon sarjakuvallisessa seurassa, tyhjentää tuoppi, laatia pikainen uusi strategia paikan pariasataa parittelunhaluista ihmistä pälyten ja lähteä vessaan tekstailemaana että missähän mahdat armaani olla kun en sua nää..
Muutaman tekstiviestin jälkeen selvisi että tuleva armaani päivysti baaritiskillä.Minä en viitsinyt kertoa päivystäväni miesten vessassa. Mutta mutta..käytyäni antamassa Hessu Hopolle tilannekatsauksen painelin baaritiskille mistä vieläkin oli vaikeaa arpoa armaani.Mutta siinähän hän oli, vaalea, nuori kaunis ja umpijurrissa, ilmeisesti viiniä oli mennyt palan painikkeeksi enemmänkin ja aiheuttanut tälle maisterille ja sikakivaa opettaa lapsia opettajalle jonkinlaisen tajunnansisäisen oikosulun.Mutta koska olimme molemmat kohteliaita ihmisiä esittelin itseni ja hän ojensi vetelän räpylänsä kuin suudelmaan ja sanoi lattiaa kohti valuvia silmäluomiaan räpytellen, että ai jaa sääkö oot se kirjailija….
No sehän minä olin vaikka titteli kuulostikin kovin suureelliselta ja blondi näytti olevan tipahtamaisillaan jakkaraltaan.Kovin paljoa enempää meillä ei sitten ollutkaan sanottavaa enää siinä vaiheessa iltaa.Toivotin naiselle hyvää illan jatkoa, en todennäköisesti vastannut hänen mielikuvaansa kirjailijasta.Painelin takaisin Hessu Hopon luokse ja ilmoitin, että tästä eteenpäin vedetään lärvit ja painellaan mihin tahansa yötä myöten auki olevaan juottolaan.
Ja niin tehtiin.
Aamulla kyllä lähetin naiselle tekstarin jossa kiittelin kohteliaasti tapaamisesta samalla kun kiskoin Disperiniä naamariin, totesin ettei meitä varmaan oltu luotu toisillemme, jos kellekään ja toivotin hänelle kaikkea hyvää mitä tämä armaani varmaankin isän luona olevia lapsosiaan odotellessaan ja omia särkylääkkeittään popsiessaan tarvitsikin.
Markku Kovaniemi
Asiakaspalvelua
- Seuraatko sinä näitä, se kysyy pöydän takaa ja kääntää minulle tietokoneensa ruutua sen verran että näen sen tarkoittavan työvoimatoimiston sivuja, molin sinisensurullista sivustoa jota olen varmaan seurannut siitä saakka kun Ouluun tulin.Kysymys kuulostaa naurettavalta ikään kuin tämä virkailija koettaisi selvittää millainen työtön sen edessä oikein istuu tai seuraavatko työttömät enää työvoimahallinnon sivuja.Minä olen seurannut monia muitakin työntarjoajan sivustoa, niitä on paljon, liikaa mutta kun tuon kysymys jää soimaan päähän minä ajattelen ,että tähän on tultu laman jäljiltä, sekä työnhakijat että viranomaiste ovat aivan pihalla koko ongelman kanssa eikä Suomellakaan ole enää pitkää etsikkoaikaa. Mutta keskustelu on jotenkin takkuista, minähän olen jo ilmoittautunut löydä työpolkusi alku – kurssille missä minulle opetetaan ATK:n alkeet, hakemuksen tekoa, laaditaan listaan vahvuuksistani ja osaamisistani, konsultoidaan ja keskustellaan, mikäpäs siinä, kyllä minulla aikaa riittää taas tähän, enhän minä ole näitä hakemuksiakaan harjoitellut tekemään vasta kuin seitsemän vuotta, ehkä minä vielä jonain päivänä opin tekemään sellaisen hakemuksen joka vastaa modernin huippuosaamiseen keskittyneen yrityksen työvoimavaatimuksia.Ehkä, kovasti olen yrittänyt, kirjoittanutkin joka päivä kynnet savuten mutta en siltikään usko että täyttäisin minkään yrityksen vaatimuksia. Miksi.Mikä minulle on tullut, mitä on tapahtunut, miksi minä istun siinä pikkutyökkäriksi kutsun toimiston huoneessa missä kaksi naisvirkailijaa tutkailee minua niin kuin miettisivät passittaako tämä työtön eläkkeelle, mielenterveystoimistoon vai palikkatesteihin.Ehkä kokeilemaan varovasti työntekoa.Pari tuntia viikossa noin aluksi.
Kaikki on niin helvetin absurdia etten minä osaa nauraakaan enää, laman jälkeen Suomeen iski kollektiivinen psykoosi joka leimasi 500 000 ihmistä yhdessä yössä työkyvyttömiksi luusereiksi emmekä me ole siitä psykoosista parantuneet ja seuraava pirunnyrkki – työvoimapulan ja rakenteellisen työttömyyden ja hurjaa tahtia lisääntyvän eläköitymisen pirunnyrkki odottelee jo kulmat viiruina nurkan takana.Ei ihme että näillä naisparoilla on väsähtänyt, kyyninen ja loppuun palanut ilme, heidän pitäisi äkkiä pystyä seulomaan vailla mitään tietoja sekavasta laumasta ihmisiä työkykyiset ja kyvyttömät ja sairaat ja kaikki mahdolliset tapaukset, lamanjälkeiset, velkajärjestelyissään uivat ja ties mitkä kaikki tapaukset jotka heidän eteensä on kaadettu.
Nythän sekä tutkijat että valtiovarainministeriön virkamiehet ovat todenneet että suurin osa työttömistä on aivan normaaleja ,työkykyisiä ihmisiä.Mikäpä’ siinä mutta sitä minä ihmettelen että miten joltakin tutkijalta meni kymmenen vuotta tämän tosiasian selvittämiseen, ei edes valtion hallinnossa voi pitää töissä niin epäpätevää tutkijaa tai sitten tutkija on jokin laput silmillä kaahannut suurten ikäluokkien edustaja jonka nenään on äkkiä alkanut haiskahtaa vanhainkodin puunatun lattian tuoksu ja tuon äkilllisen todellisuuspuuskan kourissa hän on havahtunut huomaamaan muitakin tosia asioita, jotka viimeisten vuosien aikana kovassa kvartaalitalouden karusellisissa ovat päässeet lipsumaan ohi muuten niin valppaan viranomaissilmän.
Olen muutenkin miettinyt tuota työnhakua pääni puhki aina välillä.Olen ollut aikoinaan toimittajana ylkkärissä, kirjoitellut juttuja, pakinoinut paikallisradiossa, istunut mainostoimistossa hetken ja kirjoitellut läpysköjä koulukodille, mitään en ole tehnyt pitkiä aikoja mutta silloin 80-luvulla sitä halusi vain tutustua töihin, se oli sitä aikaa.Kokemusta on niin paremmista kuin tehdastöistäkin, olen ollut jopa paalaajana sellutehtaalla, lastaamassa rehua laivoista ja milloin mitäkin,siivonnut äidin apuna keikkoja jo kouluaikoina.Lopella avustin paikallista lehteä muutaman jutun verran,tein verokalenterista jutun jne mutta aina kun nykyisin kirjoitan hakemusta pysöähdyn jossain kohtaa ja totean, että se on turhaa ja se ajatus joka päähän iskee on ikä.Viimeksi kun kyselin adventisteilta töitä vuodeksis kotipalveluun kysyi tämä kohtelias ja kiireisen oloinen nainen minulta että eikö noilla papereilla löydy töitä, sanoin että eipä näytä siltä.Sitten hän halusi tietää mitä ikä vaikuttaa työkykyyni – se on 48, käyn pari kertaa viikossa kuntosalilla mutta siinä tilanteessa en osannut kuin hymyillä – taitaa virallinen tavoite eläkeiän nostamisesta olla haavetta vaan kun todellisuudessa minunikäiseni on jo liian vanha työelämään.Että terveisiä vaan kaikille niille jotka muuta luulivat.Ja ikä on se asia johon yleensä lopetan työhakemusten tekemisen – olen kuullut liikaa siitä etteivät työnantajat halua palkata enää tämän ikäisiä töihin sanookoon valtion virallinen politiikka mitä tahansa.
Mutta palataan vielä keskusteluun virkailijan kanssa.
Kun puhutaan kotipalvelutyöstä virnuilee työvoimatoimiston edustaja että mahtaakohan minusta olla kantelemaan raskaita turkkilaisia mattoja.Naurahdan.En tajua mistä se ne turkkilaiset matot siihen tempaisi, onko se lukenut minun ansioluetteloni siitä mitä kaikkea olenkaan tässä viime vuosina puuhastellut.Olen hämilläni ja suutahdan ja sanon että minä taisin siivota jo ennen kuin se aloitti siivoamisen, se on typerä kommentti mutta on kuin hän haluaisi vain härnätä, testata, en oikein tiedä mitä mutta viime vuosina en ole enää koskaan tuntenut itseäni normaaliksi ihmiseksi näitten viranomaisten seurassa, on kuin minulta olisi työttömyyden myötä viety ihmisarvo ja normaalin suomalaisen oikeudet.Ja pelkään pahoin että tämä on vasta alkua tälle prosessille…
Siinä minä siis istun ja ihmettelen mistä ihmeestä tuo pieni nainen keksi nuo turkkilaiset raskaat matot, muistan hämärästi kun kanniskelin jo 15-vuotiaana äidin huushollin matot ulos ja mahdollisimman monta kerralla että olisin päässyt siitä ikävästä jokaviikkoisesta matontamppaamisesta mahdollisimman äkkiä, se oli aikaa kun lauantainakin käytiin koulua ja oltiin töissä, Suomi teki kuusipäiväistä viikkoa rakentaakseen tätä maata; vai onko noitten sanojen takana se sama asenne kuin eräällä naisella jonka kanssa seurustelin pari vuotta, se kun hän suhteen loppuaikoina alkoi selvittää että mikä sä oikein luulet olevas, joku nero vai…Sitä hämmentyy sellaisten lauseitten edessä ja niin nytkin. Johtuuko tämä siitä että kirjoitan ja olen sen ansioluetteloonikin lisännyt ikään kuin todistaakseni kaikille että yleensä teen aina jotakin.Kun tämä virasto halusi tietää päivärutiinini kirjoitin sinne kokonaisen 12 tunnin työpäivän jota viime talven tein enemmän tai vähemmän – kirjoittamista, tauko, kuntosali, lukemista aina iltaan saakka aamuyhdeksästä, totta kai.Vitutti moinen kysely mutta heidän kai on pakko koska olettamus on että työtön istuu baarissa marginalisoitumassa – minusta tuntuu että työttömät ovat muodostamassa aivan uusia yhteiskunnallisia liikkeitä mitä baareissa istujia kuuntelee, yhteiskunta on heille enää raha-automaattiyhdistys jota johtaa joku sosiaalidemokraatti suurten ikäluokkien nimissä.Mutta..
Turkkilaiset matot, hienot paksut, tunkkaiset matot – tällä naisella on sentään vielä ripaus huumorintajua jäljellä, hyvä niin ikään kuin hän ajattelisi ,että kotipalvelua tarjotaan vain rikkaille, iäkkäille keskellä antiikkihuonekalujaan ja turkkilaisia mattojaan palloilevalle äksylle professorin leskelle, joka silmät pisteliäinä arvostelee jokaista joka hänen huushollissaan uskaltaa astua.Niinpä..
Mutta en pääse siinä tuolissa irti kuvitelmasta, että tuo nainen pitää minua vouhkana, lesona ja itseään ihmisenä joka vaan vähän katkera ilme kasvoillaan painaa näitä hommia, töitä kun meikäläisen on pakko ja tuo tuossa, tuo virnuileva, ties mitä selittelevä erkon palkinnon voittaja kehtaa vielä luulla olevansa jotain muuta, ainakin haluaa kirjoitella, ei sitä meikäläinen vaan moisia kehtais edes suustaan päästellä..Ja minä olen vain hämilläni, minä en varsinaisesti pidä kirjoittamista muuna kuin harrastuksena enää, etsin töitä mutta törmään tähän asiaan aina, minun ei kannattaisi edes näytellä ansioluetteloa, ei mitään, niinpä minä istun siinä ja annan muutaman happamen ajatuksen lipsahtaa ohi sensuurin ja ajattelen Oulua kulttuurikaupunkina,naurahdan paskaisesti, miten sellainen kirkonkylän habituksen omaava pullisteleva teknologiakaupunki edes vaivaantuu moiseen prosessiin, ehkä sillä on identiteettikriisi niin kuin minullakin siinä tuolissa kun kuuntelen tuon naisen puheita,en löydä sen puheista suuntaa mihinkään, kotipalvelutöitä olisi tarjolla, jätepaperin lajittelua, kaikkea on sen tiedän, lieneekö kysymys sitten siitä että en vain halua päättää mitään, minähän valitsin aikoinaan Erkon jälkeen mainostoimiston ja jätin kirjoittamisen, sittemmin olen elänyt näitä kahta elämää – käynyt töissä ja kirjoittanut välillä ikään kuin olisin aina palvellut kahta herraa.
Anna kuninkaalle se mikä kuninkaalle kuuluu ja Jumalalle se mikä jumalalle kuuluu…
Mutta sellaisiahan ei siinä tilanteessa sanota.
Kovaniemi Markku
AKU ANKAN ALLASJUOKSUA Tekemisen pakko oli alkanut muutta minua taas konemaiseksi robotiksi jonka jokainen suorite kirjattiin jonnekin kvarataalitalouden poistakaa ne pummit kortistosta kirjoihin, jotka joku työministerin kaltainen älykääpiö ja Pohjois-Karjalan metsäisillä seuduilla luonnettaan kasvattanut tohtori piti kuin aikansa kuluksi. Etteivät kiinalaiset tulisi ja söisi meitä elävältä. Piti, täytyi, oli suorastaan pakko. Ja niin minä puin pukuhuoneesta tultuani tummansinisen kelluntaliivin päälleni, polskahdin viileään altaaseen ja aloin juosta.Oikeaoppisesti ja itseäni hoputtaen että kun edes varttitunnin jaksaisi, olisi tehokas, sydän ja verisuonet saisivat edes hetkisen helpotuksen sinne nikotiinin, liiallisen stressin ja uupumuksen näännyttämiin suonenkoukeroihinsa, joissa veri jatkoi uupunutta matkaansa paineen puristamien seinämien välissä.Olisi taas vähän jaksavampi olo, voisi toteuttaa tämän yhteiskunnan kaikkia älyttömiä vaatimuksia pikkaisen enemmän. Mutta siinä katsellessani nuoren kieltämättä todella viehkeän uintivalmentajan opastuksia nuoremmille uimareille aloin tympääntyä koko hommaan.Pidä lantio näin, sulla on lantio väärin, sä pidät sen liian alhaalla, se neuvoi ja näytti omaa lantiotaan eteenpäin työntäen nuorille tytöille miten oikeaoppinen uintisuorite oikeastaan tehdään.
Ja minä taapersin pitkin Raatin allasta kuin surkea pätkätyön kuningas Aku Ankka ja koetin heilutella räpylöitäni mahdollisimman tehokkaasti.
Että jaksaisin.
Tunsin itseni lähinnä pelleksi joka sivu sivulta kertaa Kunto Plus –lehden vuosikertaa tullakseen todella tehokkaaksi suorittajaksi.
Kuta enemmän koetin olla tehokas sitä veetyylisemmältä koko meno altaassa alkoi tuntua, halusin vain pois, tympi koko touhu.Tuijotin seinällä lonksuttavaa isoa mustaviisatrista kelloa kuin armahduksen lyöntiä odottaen.
Sitten keksin ties mistä psykologian oppaasta aikoinaan lukemani keskittymiskeinon – päätin keskittyä pelkästään tuntemiseen.Aloin hokea sitä kuin mantraa kallon luitten sisällä, annoin tuon sanan humista tajunnan avaruudessa kuin lempeän veisun:tuntemiseen, tuntemiseen,tuntemiseen…En jaksanut enää välittää muusta.En takertua mihinkään ajatukseen siitä että tässä nyt kvartaalitalouden villitsemä Aku Ankka tehostaa räpylöittensä toimintaa kiinalaisinvaasion pelossa tai ties minkä vainoharhaisen taloudellisen tulevaisuudenvision säikyttämänä. Äkkiä kaikki muuttui, hälisevä halli katosi jonnekin, vesi tuntui suloisen pehmeältä elementiltä, minä upposin jonnekin omiin maailmoihin tuntemaan edes hitusen jotakin muuta kuin pakonomaisen suorittamisen pakkoa.Vain olemaan, unohtamaan kaiken, edes hetkeksi…
Kävelin puoli tuntia aikani kuluksi, verryttelin tuhannen tietueen näpyttämisestä tulehtuneita käsiäni,en vilkuillut enää kelloa.Aikani tepasteltuani päätin sitten lopettaa ja mennä saunaan, ärtynyt, masentunut mieliala alkoi hiipua pelkkään uupumukseen, huomasin olevani kolmen kuukauden projektityön jäljiltä aika finaalissa.
Seuraavanaa aamuna heräsin puoli seitsemältä tuskalliseen kipuun toisessa kyynärvarressa: pari kuukautta oireillut tulehdus oli iskenyt koko voimallaan, kättä särki niin perkeleesti, oli pakko mennä lääkäriin. Kovaniemi Markku
|
